Joulu.

Se on ihan oikeasti hienoa aikaa. Rakastan joulua. Joka paikasta tajuntaasi tukkivia joululauluja, punaista ja vihreää kaikkialla, ja kaupungissa, jossa asuu joulupukki, pyörii totta kai joulupukin palkollisia punaisissa asuissaan. Ihmiset pyörivät kymmenen ostoskassin kanssa kaupungilla etsimässä joululahjoja pikkuserkkujensa lapsille jotka pyörivät sokerihumalassa syötyään ihan liikaa suklaata.

Vaikka, kuten jo kerran sanoin, rakastan joulua, siinä tökkii yksi asia. Lahjat. Ei sekään siinä mielessä, että rakastan myös antaa lahjoja. Se on ihanaa, toisen ilahduttaminen. Mutta kun lahjojen saajat ovat valitettavan usein vastahankaisia. ”Mitä sie haluat joululahjaksi” ”en mie mittää..” ja sitten kun sille ostaa parranajokoneen, se sanoo että sillä on jo kolme.

Nyt herätys ihmiset. Tehkää vaikka kuten lapset tekevät: lahjalista. Mitä minä tarvitsen, mitä minä haluan? Se on takuuvarma, että joku kysyy, mitä haluat lahjaksi. Ei ole tökeröä sanoa että langattoman hiiren tai sen Dieselin uuden naisten tuoksun. Jos joku ottaa suorapuheisuudestasi nokkiinsa, on se hänen oma häpeänsä: itse kysyi. Kysyn itsekin. En odota kertaakaan vastausta ”en mie tiiä” tai ”en mittään”. Jos saan tuollaisen vastauksen, ostan pussin pähkinöitä ja sanon että hauskaa hanukkaa.

Lahjojen ostaminen on lähtökohtaisesti kovin hankalaa, kun toinen ei anna edes suuntaviivoja. Epeli, jonka kanssa väittävät minun seurustelevan, on sanonut ”osta jotain mistä luulet minun pitävän”. Kiitos. Hankalammaksi sitä ei voisi enää käytännössä tehdä.