Ihailen ihmisiä, joilla on itsekuria tehdä asioita säännöllisesti: käydä salilla, kirjoittaa päiväkirjaa, päivittää blogia. Oma kirjoitteluni on jäänyt monta kertaa vähemmälle, vaikka inspiraatioitakin saattaa yhtäkkisesti sadella. On ihanaa seurata bloggaajaa, joka päivittää vaikkapa tiistaisin ja torstaisin kuulumisiaan, jolloin uutta lukemista saa useammin. Ymmärrän, että tympäyttää odottaa ja odottaa uutta tekstiä, mutta let's face it: on helpompi päivittää asukokonaisuudestaan kuin siitä mitä liikkuu päässä? Am I right, or what?

Säännöllisyys luo tiettyä turvaa. Jos jokaisena maanantaina katsoo leffan, tiistaisin lukee blogien päivitykset, keskiviikkona menee salille ja niin edelleen, elämään muodostuu kaava. Jokainen viikko on saman kaavan mukaan suoritettu, mutta erilainen. Ymmärrättekö? Joka keskiviikko salille mennessäsi näet pukuhuoneessa samoja ihmisiä, mutta keskustelujen aiheet muuttuvat.

Järjestystä luo myös konkreettinen järjestys. Itselläni on lähes neuroottinen tarve siivota huonettani (kyllä, asun vanhempieni luona) tai tietokoneen työpöytää. Rakastan luoda koneelle uusia kansioita, ja kahden vuoden opiskelupaperit (kyllä, kaikki) on järjestetty saamisjärjestykseen, aineittain ja jaksoittain mappeihin. Mutta pakko puolustautua, sotken melkeinpä enemmän kuin siivoan.

Pakko painua pehkuihin. Olen kovin pahoillani että tekstistä tuli tavallista henkilökohtaisempi ja turhempi kuin aiemmin (ei sillä että joku jaksaisi lukea.. :D ), mutta tunsin viiltävää velvollisuutta, koska hairahduin katsomaan Sinkkuelämää tuotantokautta...

Miksi kaikkea ei ole standardisoitu, puolikkaita uunipeltejä on  kovin vaikea löytää.

Kiittää ja kuittaa, merci, Abbelsiini. Kiintiötyttö.

(part 1/2)