Jos standardi ja säännöllinen elämä luo turvaa ja tuttua arkea, se alkaa pitemmän päälle puistattaa. Usein toistuvat kuviot alkavat hallita ja kahlita elämää. Rutiineista ei uskalla irrottaa otettaan, kun siinä on pyörinyt niin kauan. Kuulin uudelta tuttavuudelta, että tämä oli seitsemän vuotta joka aamu syönyt kaurapuuroa. Ja ikää ei kuitenkaan ole montaa vuotta yli kahtakymmentä. Kaurahiutaleet olivat kotoa loppu, eikä tämä osannut muuta ajatellakaan syövänsä.
Ihminen joka voi ottaa elämässään lunkisti ja olla suunnittelematta jokaista minuuttiaan, on vapaa tulemaan ja lähtemään. Kun omatunto ei vaivaa väliin jätetystä kuntosalireissusta, voi hypätä pyörän selkään ja polkea kaupunkiin terassille. Jos ei soita etukäteen kavereitaan mukaan, voi tutustua kaikenmaailman epeleihin, jotka uskaltavat jopa tulla juttelemaan kun istuu yksin.
Suunnittelemattomankin arki on silti suunniteltua. Kun tulee koulusta tai töistä, tekee tietyt rutiinit jotka ulkoiset tekijät määrittävät – kuten koiran lenkkeilytys tai ruuan laittaminen. Velvollisuuksien jälkeen saa heittäytyä kekseliääksi ja tehdä mitä mieli tekee.
Koska suunnitelmat eivät aina (lue: koskaan) mene kuten käsikirjoituksessa, on apua jos se ei haittaa, ja on tottunut siihen että mennään sinne mihin satutaan menemään. Baari-illan yöpaikka löytyy kyllä, kun oikein etsitään, jos ei sitten muuta niin maksetaan taksi kotia. Kun ei tee etukäteen liikaa suunnitelmia, on vapaa menemään ja tulemaan miten haluaa, eikä ole sidoksissa typeriin sopimuksiin, ja suunnitelmaa voi vaihtaa lennossa.
Elämää ei voi suunnitella, vaikka sitä voikin säännöllistää tiettyyn pisteeseen asti. Standardia ei siitä kannata missään nimessä luoda, silloin ainakin kyllästyy ja tuntee itsensä kahlituksi typeriin rutiineihin.

Miksi extempore-reissut päättyvät aina kaikilla omiin koteihinsa?

Kärsivällisyys on hyve, merci, Abbelsiini