Junamatka, joka kestää kahdeksan tuntia, ei ole makuuvaunussa juttu eikä mikään. Sitä nukkuu, ja juna puksuttelee etelän lämpöihin. Takaisin tullessa homman nimi on hiukan eri. Päiväjuna, sunnuntaina, istumapaikoilla. Lämpötila vaihtelee paikkakunnasta riippuen +30 ja +20 välillä. Hupia riittää, kun lapset kirkuvat ja itkevät, krapulaiset nuoret valittavat kovaan ääneen, humalaiset nuoret nauravat ja huutavat. Vanhemmat henkilöt paheksuvat ja tuhahtelevat, joku onnellinen nukkuu, ja tietenkin kuorsaa.

Ilmastointi on IC vaunuissa tietenkin oma lukunsa. Siellä se on hiljainen ja toimiva ja mukavan viileää. Vanhemmissa vaunuissa se on joko on tai off, kylmä tai kuuma. Kun se on päällä, se huutaa niin, ettei ajatus kulje, ja jos se on pois päältä, on autuaallinen hiljaisuus ja tukala kuumuus. Muinaisissa vaunuissa oli ikkunat ylhäällä, jotta sai haukata raitista ilmaa. Muistan istuneeni Helsingistä Rovaniemelle kesähelteellä, jossa ikkuna ei pysynyt kiinni, ja rynkytti koko matkan. Oulun kohdalla siirryin ravintolavaunuun istumaan.

Lapset ovat melkoista matkaseuraa. Ne ovat äänekkäitä, sottaisia ja sille päälle sattuessaan ärsyttäviä. Ne kiljuvat ja selittävät jatkuvasti samoja juttujaan. Jos niiden jutuille erehtyy nauramaan, ne toistavat sitä ainakin seuraavat 70 kilometriä. Ne syövät banaaneja ja suklaita, sottaavat niillä paitsi kätensä ja naamansa, myös matkatavarat, vieruskaverit ja penkit. Kun erehdyt poikkeamaan vessaan, ne ovat syöneet ja oksentaneet kolme fazerin suklaalevyä penkillesi. Ja konduktööri katsoo sinua pahalla silmällä. Suklaan syöminen suu auki, nakkien dippaaminen jogurttiin ja purkan poksuttelu ovat melkein pientä siihen verrattuna, että lapset puhuvat koko ajan. Koko. Ajan.

Nuoret ja vanhukset. Ikuinen taistelupari. Mutta ei toista ilman toista. Tällä matkalla vastakkaisilla paikoilla istuivat kaksi nuorison edustajaa ja kaksi eläkeläistä. Nuoret nauroivat ja kiroilivat kovaan ääneen, joivat siideriä energiajuomapulloista. Eläkeläisedustajat mulkoilivat nuoria, ja ilmiantoivat nämä konduktöörille. Kun nuoret nousivat junasta, vanhukset sättivät heitä loppumatkan.

Kyllä junailu kannattaa. Aina siellä on joku komistus konnarina, vieruskaveriksi sattuu joku ihanuus, tai ravintolavaunussa joku tarjoaa kolme karpalolonkeroa. Tai sitten sattuu normit: konnari söi lounaaksi kilon sitruunoita, eteesi istuu joku haiseva ja kuorsaava ja kannettavasta loppuu akku.

Kaikesta huolimatta hairahdun ajattelemaan että junassa matkustaminen on kivaa. Joka kesä.